Perillä!

Oon nyt vihodoinkin perillä täällä Nantesissa kahdentoista tunnin matkustamisen ja odottelun jälkeen. Tää postaus on nyt vähän tällänen tylsä, kun en jaksanut ottaa kuvia matkalta. :P

Matka Nantesiin sujui yllättävän hyvin. Lentokentän turvatarkastuksessa oli joku uusi juttu, että ne ottivat näytteen ihosta ja housuista ja skannasivat heti sen laitteella. Onneks mun näytteessä ei ollut mitään epäilyttävää. :D 

Lentokoneen noustessa ilmaan meinas tulla suru puseroon, kun ajattelin kuinka pitkäksi aikaa oikeastaan lähdenkään Ranskaan. Siinä sitten katselin ikkunasta kuinka kaunis Helsinki on ilmasta käsin, ennen kuin pilvet nielaisivat maiseman. Se oli jotenkin tosi runollinen näkymä, ihan kuin Suomi olisi jäänyt jonnekin muistojen syövereihin.

 Lentokoneessa ei onneksi  hirveästi pelottanut, vaikka pari kertaa turvavöiden merkkivalo syttyi turbulenssin takia.  Mun vieressä koneessa istui  lyhytkasvuinen mies, joka antoi, tai suorastaan tyrkkäsi mulle kirjan käteen. Hän sanoi, että puolet kirjasta on kirjoitettu englanniksi ja käski lukea sen , koska se on hauska. Kirjan takakantta vilkaistessa huomasin, että tämä sama mies on kirjoittanut sen kirjan! Kirjan hauskuudesta voi kai olla montaa mieltä, musta se oli lähinnä katkeraa tilitystä. Tuntui kuitenkin, että olin hieman pakotettu lukemaan koko loppumatkan sitä kirjaa. :D

Junan saapuessa Nantesiin, olin ihan innoissani, että tuolla mun ”perhe” varmaan jo odottaa nimikyltin kanssa mua. No ei se ihan niin mennyt. Junalaiturilla ei ollut ketään, joten ajattelin että okei, perhe varmaan odottaa mua sitten juna-asemalla. Lähdin kävelemään asemalle, mutta en ollutkaan tajunnut, että asema saattaa olla iso ja siellä saattaa olla parikin uloskäyntiä! Ehdin käydä molempien uloskäyntien luona, mutta missään ei näkynyt odottavaa perhettä. Kun yritin hädissäni soittaa perheelleni, niin mun puhelin ei toiminu! Tuskan hiki alko pikkuhiljaa valua ja menin infokopin luo, jossa yritin sopertaa ranskaks, että mun pitäis lainata puhelinta.  Onneksi samaan aikaan mun selän takaa kuulu ”Asta?”.  Perheen poika ja sen tyttöystävä oli löytäny mut! HUHHUH sitä helpotusta(en kyl tajuu miks niil ei ollu mitää nimikylttii, koska ne ei tienny minkä näkönen oon)!

Käytiin sitten nopeesti niiden kanssa kattomassa leipomoa. Matkalla selvisi, ettei kukaan perheestä, eikä leipomosta puhu englantia. Kiva. Illan mittaan jutellessa tuli ilmi, että tyttöystävä ja perheen isä puhuvat vähän englantia. Oli kiva huomata, että nää ymmärtää kuitenkii jotain mitä yritän niille ranskaks sopertaa.  Ja mä taas ymmärrän niitä kun ne puhuu t o s i    h i t a a s t i. Onneks oon opiskellu ranskaa, koska en tiiä kyl miten muuten tulisin toimeen täällä!

Onneks tänään on vapaapäivä ja saa levätä. Tuntuu et oon vieläkin ihan poikki eilisestä. Yritän nyt aktivoitua valokuvaajanakin niin teidän ei oo niin tylsä lukea blogia.